Onnellisuuden salaisuus - testi

Loysin Olemattoman blogista linkin onnellisuustestiin ja tassa kun oli just sopiva luppoaika, niin kavin sen tekaisemassa.

Onnellisuuspisteita tuli 95/100 ja elamantilannetestissa tuli 76/100 elamantyytyvaisyyspistetta.

En ole testista mitenkaan yllattynyt. Joku joka ei tunne minua voisi sanoa, etta mikas ihme sulla on positiivisuutta saarnatessa, kun olet itse noin onnellinen.

Ihmiset, jotka taas tuntevat minut, saattaa pikemminkin ajatella, etta uskomatonta, kuinka sa voit tuntea itsesi noin onnelliseksi omassa elamantilanteessasi.

Jos olisin tehnyt testin 5 vuotta sitten olis tulos ollut aivan toisenlainen, pisteet olis varmaan jaanyt aika matalalle. Yritin aiemmin kohentaa elamantilannettani, koska kuvittelin silla olevan vaikutusta onnellisuuteen.

Ratkaiseva kaanne elamassani tapahtui, kuin ymmarsin, etta elamantilanteella ei ole kovinkaan suurta merkitysta onnellisuuteen, mutta onnellisuudella on suuri merkitys elamantilanteeseen.

Jaavuoren sulatus kaynnissa

Mulla on ollut jotenkin kovin noyria ja kiitollisia ajatuksia mielessa. Tiedan, etta tallaiset ajatukset helposti voi kylla kuullostaa ylimielisilta, mutta kirjoitan kuitenkin taysin sydamestani, tiedan, etta mulla ei ole varaa arvostella ketaan. Sen on onneksi elama opettanut.

Ma olin ennen paljon tuomitsevampi ja arvostelin muiden ihmisten kaytosta, muut olivat negatiivisia ja tiukkapipoisia, mina olin paljon mielestani paljon positiivisempi ja ymmartavaisempi. Miten ihmeessa kuitenkaan ihminen, joka nakee jatkuvasti negatiivisuutta kaikessa, voi olla positiivinen? Se on taysin mahdoton yhtalo.

Varsinkin jos itse kokee noyryytyksia ja epaoikeudenmukaista kohtaloa, niin silloin on suuri vaara ylpistya ja nahda itsensa niiden ylapuolella, joiden kaytos ei omasta mielesta ole yhta sopivaa kuin oma kaytos. Joiden ajatukset eivat ole yhta vilpittomia ja viattomia kuin omat ajatukset.

Kuten olen ennenkin kertonut, ma tarvitsin todella noyryyttavan ja satuttavan kokemusen, etta vihdoin ymmarsin aukasta silmani ja noyrryin sen verran, etta tajusin, etta muiden arvostelulla ja tuomitsemisella en koskaan voi ratkaista yhtaan ongelmaa. Ainut tie ulos oli ymmarrys ja anteeksianto.

Mutta ymmarrysta ja anteeksiantoa ei voi kuitenkaa antaa aidosti ennenkuin on itse suostunut kaymaan lavitse ne tunteet, joita ikavat tai noyryyttavat kokemukset meissa nostattaa. Jos ne piilottaa tai torjuu, ne aiheuttavat vain katkeruutta ja noyryyden sijasta saattavat ylpistaa viela lisaa. Katkeroituneet ihmiset voivat olla todella tuomitsevia ja koppavia, heidan mielessaan ei ole anteeksiantoa ja ymmarrysta.

Jos kuitenkin uskaltaa myos antaa itselle luvan surra ja tuntea mielipahaa, niin noiden kokemusten arvet alkavat parantua. Olen itse huomannut, etta itsesaalissa uiminen on paras oman mielen puhdistaja. Kun antaa itsesaalin krokotiilin kyyneleiden valua rauhassa, niin siina prosessissa vapautuu valtavasti kaunaa ja katkeruutta. Kyyneleet poistavat elimistosta myos stressihormoonia. Kun aikansa on ulvonut, niin olo alkaakin helpottua.

Kun oma olo on helpottunut, niin silloin on mahdollista jo katsella asioita aivan uudesta nakokulmasta, on mahdollista nahda myos muut osapuolet ymmartaen. Mutta se on mahdollista vain, jos on itse halukas anteeksiantoon.

Ma en ennen ymmartanyt tallaista mahdollisuutta, ajattelin, etta asiat pitaa aina jotenkin perinpohjin selvittaa niiden ihmisten kanssa, jotka jotekin ovat olleet tapahtumiin osallisia. Mutta onneksi opin, lukemalla ja juttelemalla monien viisaiden ihmisten kanssa, etta meidan jokaisen on mahdollista vapautua menneisyyden haavoista jos vain itse niin haluamme. Ja se helpottaa myos joka paivaista kanssakaymista ihmisten kanssa. Olen kaytannossa huomannut kuinka ihmissuhteet on parantunut sita mukaa, kun oma ymmarrys ja anteeksianto on kasvanut.


Mutta mulla on ollut elamassa yksi sellainen laksy, jota en ole onnistunut aiemmin oppimaan, sama ongelma on tuntunut toistuvan uudelleen ja uudelleen. Se on ollut asia, jossa olen huomaamattani ollut viela tuomitseva ja en edes ymmartanyt, etta omalla asenteellani oli siina merkittava osuus. Olen koittanut ennen kaikkia mahdollisia keinoja, vihalla tai ystavyydella olen yrittanyt oikaista toista ihmista. Tama sama ongelma on tullut vastaan useiden ihmisten kanssa. Ma yritin aina kayda se ongelma kimppuun, mutta se seisoi vastassa jarkahtamatta. Vasta kun vihdoin ymmarsin, etta tassakin asiassa patee aivan sama periaate, kuin kaikessa muussakin, on tuo jaavuori alkanut sulaa kuin itsestaan. Ymmarsin sen laksyn, etta suvaitsevaisuudella ja ymmarryksella saa aina parempia tuloksia ihmissuhteissa, kuin silla, etta tuomitsee toisen ihmisen. Luottamus herattaa aina positiivista vastakaikua, toisten vikojen kyttays saa aikaan vain negatiivisia, jopa kapinallisia reaktioita.


Mulle sattui silmiini ihan sattumalta yksi kirja, Anna anteeksi - paaset vapaaksi, en ole sita lukenut, mutta arvosteluiden perusteella se vaikuttaa mielenkiintoiselta. Kasittelee ihan samaa aihetta. Sen on kirjoittanut teologi Anna-Liisa Valtavaara.

Haaveet ja unelmat

Haaveet ja unelmat on tarkeita, ne on kuin positiivista polttoainetta, joka antaa motivaatiota arkipaivaan. Pitaa kuitenkin osata nauttia myos tasta paivasta, myos sellaisesta ajasta, joka saattaa olla epavakaa tai tulevaisuus ei tunnu taysin turvatulta. Jos haaveissaan unohtaa taman hetken ja ajattelee, etta olen onnellinen vasta sitten, kun olen saavuttanut paamaarani, niin elamasta saattaakin tulla vain tuskaista odotusta. Se ikaan kuin ajaa ohitse ja tulee tunne, etta mahdollisuudet ovat jo takana pain.

Kun turhautuu elamaan, niin silloin alkaa nayttaa, etta ei ne haaveet koskaan toteudu. Mieli muuttuu epauskoiseksi ja usko omiin mahdollisuuksiin alkaa heiketa. Lopulta sita tuntuu, etta on alistuttava vaan elaman "realiteetteihin". Tuntuu silta, etta toiset ovat jostain syysta onnekkaampia kuin toiset.

Ihmiset, jotka ovat menestyneet ja toteuttaneet haaveensa, ovat sellaisia, jotka ovat uskoneet omiin mahdollisuuksiinsa, he ovat uskaltaneet haaveilla. Haaveet ovat antaneet heille sita positiivista energiaa, ja jopa vaikeistakin oloista putkahtaa tuhkimotarinoita.

Oikeastaan se mita tarvitaan uskon lisaksi, on karsivallisyys. Aina haaveet ei toteudu ihan siten, kuin itse on kuvitellut niiden menevan. Hetkellisesti nayttaa tulevan jopa takapakkia, joka kuitenkin myohemmin osoittautuu tarkeaksi edistys askeleeksi.

Kun loytaa mielenrauhan ja luottamuksen universaaliin voimaan, niin turha huoli ja hermoilu putoaa pois. Itse kaytan tuosta voimasta sanaa jumala, mutta koska tiedan sen olevan monille kuin punainen vaate, en mainitse sita usein taalla tai keskustellessani muiden kanssa. On turha kiistella symboleista, tuo mahtava voima on meidan kaikkien kaytossa, siihen ei vaikuta se mita nimea siita kaytamme, eika se vaadi muuta kuin omaa uskoa. Jumala ei edellyta mitaan lahjuksia tai uhreja, han on antanut saman lahjan kaikille. Jumala ei ole missaan ulkopuolella, vaan aivan kaikessa. Se on voima, joka loytyy meista itsestamme. Se on luottamusta ja mielenrauhaa.

Yritan valttaa kaikkea saarnailua, mutta huomaan, etta oikeastaan juuri tuo yritys aiheuttaa sen, etta en uskalla kirjoittaa aina taysin sydamestani. Mutta nyt halusin kirjoittaa taman rehellisesti ja kuten mina olen oppinut asioista ajattelemaan. Ei kehoituksena muille, vaan ehka yhtena ideana muiden joukossa, jota voi kokeilla, jos tuntuu, etta elamassa tokkii ja mikaan ei tunnu sujuvan.

Mina olen jattanyt sellaisen haaveen ilmaan, etta voisin asua Suomessa, maaseudulla, mukavassa vanhassa omakotitalossa ja tehda siita lampoisen ja kotoisen mummolan perheelleni. Kun luotan tuohon haaveeseen, niin huomaan, etta asiat alkavat kehittya sen suuntaisesti. Olen ottanut jo monta askelta kohti haavettani. Yritan ottaa mahdollisimman pienia askeleita, etta kerkian nauttimaan myos tassa matkalla. Yritan pitaa huolta nyt, etta mulla jaa aikaa seka perheelleni ja ystavilleni. Sen minka ennen tein raatamalla ja jatkuvassa syyllisyyden tunnossa, olen nyt onnistunut tekemaan levollisella mielella.

Sanotaan, etta ainoat rajoitukset ovat omassa mielessa. Huomaan, etta se on ollut niin totta. Luovu omista rajoituksista ja uskalla haaveilla. Huomaat, etta haaveista alkaakin tulla totta.

Suosittelen lampimasti

Saan valilla sahkopostiin kysymyksia, joihin vastaan yleensa yksityisesti, mutta jotkut vastaukset on sellaisia, etta niihin voi vastata myos nain julkisesti. Mika kirja on ollut mulle kaikkein mullistavin luku kokemus? Oikeastaan noita kirjoja on aika paljon ja kirjoitan varmaan muistakin viela lisaa.

Mutta nyt haluan ottaa ihan ensimmaiseksi esille intialaisen jesuiitta pappi Anthony de Mellon, lisaa hanesta voi lukea mm. taalta. Kun ekan kerran luin hanen kirjaansa Havahtumisia, niin iloitsin siita, etta han oli osannut pukea niin hyvin sanoiksi kaiken sen, miten itsekin ajattelen. Tosin sain kylla paljon lisaa oivalluksia ja ikaankuin oma maailmankuvani selkeni itsellenikin paremmin.

Havahtumisia kirjan lyhyen ja nasevan arvostelun voi lukea taalta. Ja hiukan laveamman taalta.

Tassa viela linkki Anthonyn englanninkielisille kotisivuille.

Mika kirja on tehnyt sinuun vaikutuksen tai ollut muuten lukukokemuksena erityisesti mainitsemisen arvoinen?

Kivi putosi sydamelta

Tuossa edellisessa postauksesssa kirjoitin hiukan noista vanhoista kaunoista ja vaarinkasityksista, joita joskus paase ystavienkin valille syntymaan. Ja kuinka paljon helpommin noita kaunoja ja vaarinkasityksia paase syntymaan taalla blogimaailmassa.

Tunnustan tassa nyt vielakin hiukan hapeillen, mutta rehellisesti, etta sita tuli valilla hiukan lisattya vetta myllyyn, ihan sen takia, etta sai keskusteluja aikaiseksi. Kun viettaa paljon aikaa yksin neljan seinan sisalla, sita ikaan kuin kaipaa sellaisia entisia kahvipoytakeskusteluja, jossa saatto rupatella ystavien kanssa ihan rennosti ja vaikka valilla hiukan vaitellakin.

Kun ei enaa ollut noita ystavia ymparilla, niin aloin etsimaan hiukan vastaavaa blogeilta. Tarkoitus ei ollut mitenkaan vakavasti vaitella, enemmankin vain rupatella. Me ollaan Susan kanssa melkein pissat housussa nyt jalkikateen naurettu noille ajoille. Molemmat kaipas keskusteluja ja ainut keino pitaa niita ylla, oli se, etta sai aikaan jotain vaantoa asioista. Keksimalla keksittiin teemoja, joiden tiedettiin saavan aikaan ronsyavaa keskustelua. Jos oltas tiedytty kumpikin tahoillamme, etta molemmat tekee sita samaa, olis meidan vaittelyt paatynyt jo ajat sitten nauruun.

Harmillista tietysti oli, etta vaikka me oltiin saatu jo asiat sovittua, niin valitettavasti noista meidan blogivaittelyista oli aiheutunut mielipahaa sivullisille. Joissakin blogeissa meille tuli kommentoiti rajotuksia tai jopa taydellisia porttikieltoja. Nyt on kuitenkin saatu noi vanhat kaunat ainakin omassa mielessa selvitettya, eilen illalla olikin mukava jutella Susan kanssa, oltiin molemmat iloisia siita, etta vihdoin voidaan kaikki unohtaa menneet ja voidaan nauraa noille "kiihkeille"ajoille.

Mulla on ollut tanaan todella hyva mieli, todellakin tuntuu, etta kivi on pudonnut sydamelta. Vaikka sita valilla tulee tehtya typeryyksia, niin on lohdullista, etta meille on kaikille annettu se anteeksiannon armo. Olen niin monesti oppinut sen, etta aina on syyta katsoa itsea peiliin, jos ongelmia tulee muiden kanssa. Asiat ei ratkea, jos yrittaa nahda muiden virheet, asiat ratkeaa nakemalla omat virheet.

Ystavat on niin hieno ja arvokas asia, etta on itselta todellakin pieni hinta silloin talloin tarkistaa omaa asennettaan. Mina yritan tasta lahin hiukan valita sanani paremmin, vaikka en todellakaan halua luopua mukavasta ajanvietteesta ystavien parissa. Toivon edelleen, etta blogimaailma voisi jotenkin korvata ne kahvipoytakeskustelut. Meita on monta yksinaista taalla maailmalla, ja kuka tietaa, ehka siella Suomessakin. Joten toivon, etta keskustelut jatkuu edelleen.

Julkinen anteeksipyynto ylimielisyydestani

On pakko myontaa, etta valilla sita kommentoidessa tai postatessaan innostuu ehka liiaksi tuputtamaan omaa mielipidettaan. Ensinnakin olen sita mielta, etta omalla mielipiteellani ei nyt ole kovinkaan suurta arvoa ja toiseksi, ne mielipiteensa voisi joskus kirjoittaa hiukan harkitummin. On ikavaa, jos tulee pahoittaneeksi jonkun mielen. Niin vakavasti en omiin mielipitesiini suhtaudu, etta haluaisin niilla aiheuttaa kenellekkaan mielipahaa.

Mutta nyt nayttaa silta, etta olen todellakin pahoittanut muutamien ihmisten mielen, olin itse jo asian taysin unohtanut, mutta jotkut vanhat kommentointini ja kirjoitukseni ovat nouseet jalleen esille. Syyna on Susan ja mun ystavyys. Me ollaan unohdettu vanhat kaunat ja ollaankin huomattu, etta meilla onkin aika paljon yhteista ja ystavyytemme onkin ollut meille molemmille iloksi ja avuksi. Meilla on ollut aikoinaan erimielisyydet, joille me itse olemme nauraneet makeat naurut, ollaan luettu aikaisempia kommentteja ja eihan niita ole enaa voinut kovin vakavasti ottaa. Molemmat ollaan sita mielta, etta oikeastaan suurin syy noihin vaantoihin oli se, etta kerta kaikkiaan meidan molempien elama oli aika tylsaa ja yksinaista. Mua ei ole koskaan esim. juurikaan kiinnostuntu politiikasta puhuminen, mutta intouduin oikein kunnolla avaamaan sanaisen arkkuni.

Mulla on itsellani ollut valilla aika vaikeetakin tottua taalla kaukana ystavista siihen, etta valilla ei ole ollut oikein ketaan kenen kanssa voisi omia murheita ja ongelmia pohtia. Viimeiset kaksi vuotta ovat olleet aika raskaita. 3 todella laheista henkiloa on sairastunut vakavasti, myos kaksi draagista kuoleman tapausta on sattunut laheisessa perhepiirissa. Myos tassa ihan kotipiirissa on ollut kylla yhta sun toista huolen aihetta. Vaikka pystyn kylla puhumaan mieheni kanssa lahes kaikesta, niin kylla todella oli monesti ikava ystavia, joiden kanssa voisi jutella mielta painavista asioista. Tai sitten hopottaa ihan niita naita.

Olenkin siis ollut todella iloinen, etta mulla on pitkasta aikaa ystava, jolle voi soittaa ihan tosta vain, olemme taalla samalla aikavyohykkeella, joten sekin on ihana asia. Ehka Suomessa ja Euroopassa ei tule ajatelleeksi sita, kuinka paljon 9-10 aikaero voi hankaloittaa yhteyden pitoa.

No niin, mutta takaisin asiaan. Ma vastasin hiukan ylimielisesti joihinkin kommentteihin, vaittaen etta omalla asenteella on paljon vaikutusta ihmissuhteissa. Enhan mina tietenkaan tieda kenenkaan elamasta niin paljon, etta voisin vaittaa noin. En tuonut siina tarpeeksi selvasti esille sita, etta puhun VAIN OMASTA KOKEMUKSESTA.

Olen itse elamassani huomannut, etta aina on syyta antaa vanhat kaunat anteeksi, jos toinen ei ole siihen valmis, niin ainakin katkeruus ja kauna putoaa omasta mielesta pois. Ihmiset myos muuttuu jatkuvasti, edistyvat elamansa taipaleella, joten mun mielestani ei voi oikein tuomita ketaan sen perusteella mita joku joskus ennen on ajatellut tai tehnyt. Jokaiselle pitaisi antaa mahdollisuus muuttaa mieltaan ja parantaa tapojaan.

Sinansa tassa on paradoksaalista se, etta nuo mun kommentit kasitteli juuri tata samaa asiaa, josta nyt siis kirjoitan. Mina vaitin, etta omassa asenteessa on jotain anteeksiantamatonta, jos tuntuu, etta on pettynyt ihmissuteissa ja mielessa on katkeruutta. Me jokainen kohtaamme jatkuvasti tilanteita, joissa meita vastaan rikotaan. Mutta, kuten Isa meidan-rukouksessa kehoitetaan:

Ja anna meille meidän syntimme anteeksi,
niin kuin mekin anteeksi annamme niille,
jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.

Tama on neuvo, joka on omassa elamassani aina toiminut. En ole huomannut koskaan pienintakaan virhetta tai vaaraa tuossa kehoituksessa. Joskus se tietysti voi vaatia oman ylpeyden nielemista ja todellakin anteeksipyyntoa.

Ma laitoin silloin joskus sinne kommenttien lopuksi taman kommenttini:

Kiitos kaikille rakentavasta kritiikistä, on aina terveellistä saada muistutus, että aina on itsellä syytä katsoa peiliin, joten itse kusin omille kintuille ja toimin itse todellakin hyvänä esimerkkinä siitä,että sitä saa mitä tilaa. Olin kökkö kommenteissani, joten reaktiot oli ihan odotettuja.

Olen siis edelleen sita mielta, etta kirjoitin toksahtavasti enka todellakaan osannut valita sanojani oikein. Saatoin kuullostaa todella ylimieliselta, mutta se ei ollut tarkoitukseni, koska mulla ei ole minkaanlaista syyta tai aihettakaan ylimielisyyteen. Mina tarvitsen toisia ihmisia, ymmarrysta ja anteeksiantoa, en koskaan voisi kuvitella, etta olisin noiden tarkeiden asioiden ylapuolella. Elama on kylla niin monesti opettanut, etta kenellakaan ei ole varaa ylimielisyyteen.


Joten pyydan viela kerran anteeksi. Mina en todellakaan ole halunnut pahoittaa kenenkaan mielta.

Viela hiukan ystavyydesta

Kirjoitan tanne lahinna positiivisesta elamanasenteesta, ei suinkaan tarkoituksena neuvoa muita, vaan oikeastaan kirjoittaa siita, miten oma elamani on muuttunut, kun olen itse paassyt eroon turhasta murehtimisesta.

Mutta en ollenkaan vaita, etta aina itse muistaisin kuinka turhaa murehtiminen on. Mulla alkoikin omassa elamassa yks ongelma kasvaa ja paisua. Ja kun yksi ongelma alkaa tayttaa mielen, niin se alkaa nostattamaan muitakin murheita mieleen. Yhta akkia maailma alkaakin nayttamaan synkemmalta.

Varsinkin, jos murheita murehtii yksin, niilla on taipumusta kasvaa. Mulla oli pitkaan sellainen erakkokausi, ettei oikeastaan ollut ketaan, kenen kanssa olisi voinut jutella ja purkaa hiukan ongelmia.

Mutta huomasin kuinka suuri apu on siita, etta on joku, jolle voi rehellisesti ja avoimesti puhua asioista. Mulla on ollut nyt niin ihana tilanne, etta pitkasta aikaa olen voinut todellakin puhua avoimesti. Sellaisistakin asioista, joita ei edes itselleen aina haluaisi tunnustaa.

Kun voi jutella avoimesti, ilman mitaan rajoituksia, niin tuntuu, etta jo siina jutellessa murheiden vuoret sulaa pois. Ne vaikkutti isoilta, mutta ovatkin itseasiassa aika mitattomia. Kun yksi murhe helpottuu, alkaa siina samalla myos muut murheet ja ongelmat nayttamaan huomattavasti pienemmilta ja oikeastaan huomaatkin, etta asiathan onkin aika hyvin, ja nekin murheet, jotka saattavat viela painaa mielta, ei tunnu maailmanlopulta. Luottamus siihen, etta kaikesta selvitaan alkaa hiipua paremman mielialan myota. Alamaki on muuttunut ylamaeksi.

Mun mielestani on todella tarkeaa, etta pystyy puhumaan. Se voi olla ystava tai vaikkapa blogi. Tai terapeutti, ihan oikeastaan mita vain. Jos asiat pitaa sisallaan, eika uskalla niita paljastaa, niin ne saattaa jopa lopulta yrittaa piilottaa itseltaaan. Pahalle ololle pitaakin sitten etsia syyllia muualta kuin omasta asenteesta.

Olen oikein iloinen, etta ystavan avulla ongelma, joka oli alkanut kasvaa kutistuikin lahes mitattomaksi. Mieliala on ollut korkealla ja maailma nayttaa jalleen todella paljon valoisammalta.

Olen huomannut, etta ihmiset, jotka eivat uskalla tai halua koskaan avautua, kehittavat mielessaan katkeruutta. He kantavat vanhoja kaunoja, eivatka lopulta enaa itsekkaan ymmarra mista se oma ahdistus ja katkeruus johtuu. Murheet saattavat kasvaa kasvamistaan ja lopulta kaikki nayttaa synkalta. Sen sijaan, etta avomesti osaisi puhua omista ongelmista, huomio keskittyykin muiden arvosteluun. Arsytyksen syyna tuntuu olevan muut ihmiset, jopa sellaiset, joilla ei oikeastaa ole mitaan tekemista oman elaman kanssa.

Rehelliselle avoimelle ihmiselle loytyy aina kuuntelija. Mutta se on aina kaksisuutainen katu. Siina tarvitaan molemmin puolista luottamusta. Omalla avoimuudella voit auttaa toista avautumaan. Joten molemmat tekee palveluksen seka itselleen etta toiselle.

Tama oli nyt taas hiukan saman toistoa, mutta oikeastaan haluan kirjoittaa tanne sellaisia asioita, joita olen itse oivaltanut, kun kirjoitan niista niin ymmarran itsekin paremmin. Ja muistan ehka seuraavan kerran paremmin.