Mihinkäs mä viimeksi jäinkään? Olin menossa nukkumaan ja toiveissa oli rauhallinen ja levollinen päivä. Ihan en ole saanut jarruteltua sellaiseen tilaan, jossa asiat sujuu leppoisan miellyttävästi. Vieläkin vaivaa liika hötkötys, joka aiheuttaa ihan turhaa sähläystä. Pää on innosta sekaisin ja jos sitä ei saa rauhoitettua, niin sitä tulee kyllä innolla aloitettua kaikenlaista, mutta liialla hosumisella joku menee heti pieleen ja sitten pitää aloittaakin jotain toista ja tätä rataa kun jatkuu, niin ympärille alkaa kerääntyä ikävän näköiset röykkiöt keskeneräisiä projekteja. Ja siinä vaiheessa alkaa jo ahdistaan.
Tämä on kyllä vielä pientä verrattuna siihen, millaiseksi hössötys voi pahimmillaan päätyä. Monta aika isoakin erehdystä on tullut tehtyä hetken hurmoksessa. Yksi tälläinen oli aikoinaan opisekelujen lopettaminen, tosta noin vaan. Syynä oli rakastuminen, mutta eihän sitä toki rakastumisen takia olis opiskelua tarvinnut lopettaa, mulla vaan on tupannut usein asiat meneen hiukan liian överiksi. Kun yksi juttu valtaa pään, niin siellä ei ole tilaa sitten enää millekkään muulle. Kaikki tarmo ja energia tulee käytettyä vaan sellaiseen, joka jotekin liittyy tuohon ko. olevaan hullutukseen. Jos pääni on sekoittanut mies, niin olen voinut viettää tuntikausia esim. alusvaatekaupoissa ja visa on vinkunut surutta. Jos olen innostuntu jostain uudesta harrastuksesta, niin samoin, visa vinkuen sitä on ostettu kaikki mahdolliset välineet ja vempaimet.
Ja sitten lopulta kun innostus alkaa hiipua, niin sen tilalle on alkanut nousta kamala katumus ja henkinenkrapula. Jälkikäteen ajateltuna sitä ei itsekkään voi uskoa, miten hulluja juttuja sitä voi periaatteessa ihan täysjärkisten papereissa kulkeva ihminen tehdä. Niin typeristä asioista ei edes kehtaa kertoa kuin ehkä muutamille sydänystäville, jotka itsekin ovat kokeneet miltä tuntuu olla "tilassa". Tai siis ainakin sellaisille ystäville, jotka itsekin uskaltavat sen tunnustaa. Eihän tuollaisista asioita ole yleensä helppoa edes itselleen myöntää itsestään myöntää. Sitä mielellään keksii vaikka mitä selityksiä ja syitä, ettei tarvitse myöntää mistä oikeasti on ollut kysymys.
Niin siis takaisin tuohon, että pientähän tämä nyt on. Jotenkin sitä oppii, jos haluaa, vaikuttamaan jo etukäteen noihin mielialanvaihdoksiin. Ala- ja ylämäkiä voi molempia tasoitaa vapaaehtoisesti. Olen huomannut, että kannattaa tosiaan alkaa laittaan "jäitä hattuun" kun vauhti alkaa kiihtyä. Se voi vaatia kyllä sitä, että pitää oikein pakottamalla pakottaa itsensä pysähtymään ja rauhoittumaan. Mitä vaikeammalta se tuntuu, niin sitä tarpeellisempaa se on. Tietysti edellytys tuolle, että sen voi tehdä, on se, että tiedostaa itse mistä on kyse. Muuten se tila kyllä vie mennessään.
Onneksi olen jo aika hyvin oppinut tunnistamaan merkit. Ja niiden ilmaantuessa koitan pitää mieleni tyynenä ja rauhallisena, hiljennän vauhtia ihan vapaaehtoisesti ja koitan tehdä muutenkin sellaisia asioitan, jotka rauhoittavat mieltä. Ja koitan välttää mieltä kiihdyttäviä asioita. Ei se aina vieläkään helppoa ole, mutta käy kyllä helpommaksi kerta kerralta. Jarrut toimii jo sen verran hyvin, että pienen alku kaahailun jälkeen saankin sitten energian suunnattua yhteen asiaan kerrallaan. Se on sitä parasta aikaa, kun on täysin tässä hetkessä, energisenä, mutta mieli levollisena. Siinä tilassa olen oppinut pysyttelemään jo suurimmaksi osaksi ja osaan etsiä sen aika nopeasti, jos huomaan siitä lipsuuneeni ylä- tai alamäkeen. Se on tila, jossa energiset tekemisen- ja rauhallisemmat levon jaksot vaihtelevat tilanteen mukaan ja molemmissa on hyvä olla. Siitä on sekä pahimmat huiput, että syvimmät laaksot tasoittuneet tasaiseksi elämänrytmiksi.
Tietysti tähän omat mutkansa tuo se, että aina on muitakin ihmisiä ympärillä, erityisesti parisuhteessa voi tulla hankaluuksia, kun molemmilla on luonnostaan noita mielialanvaihdoksia. Joskus sama vaihe on yhtä aikaa. Pahimmillaan sitä sitten mennään joko tukkaputkella tai vedetään lonkkaa ja jätetään kaikki tekemättä. Parhaimmillaan ne on ihanaa yhteistä aikaa. Kun tuon asian tiedostaa, niin siitä voi puhua ja asioihin voi silloin suhtautua paljon rauhallisemmin, vaikka ylilyöntejäkin tapahtuisi. Molemmin puolin voi antaa ja saada tukea, lohdutusta ja kannustusta ja turhanpäiväinen syyllisyys ja syyllistäminen vähenee tai siitä voi pyrkiä eroon ihan tykkänään. Syyllisyyden tunne ja syyllistäminen ovat molemmat kuin myrkkyä, sekä mielen- että kehonterveydelle.
Lopetankin töks tähän. Jatkan kun siltä tuntuu, eli kirjoitan ehkä siitä, mitä tapahtuu, kun parisuhteessa noi ylä- ja alamäet osuvatkin vastakkain. Sehän tietty vaatii jo huomattasti enemmän ymmärrystä ja kärsivällisyyyttä.
